Jatkoa eiliseen/edelliseen kirjoitukseen..

Eilen illalla tapahtui totaalinen romahtaminen tämän vauva-asian suhteen. En ole kertaakaan itkenyt asian vuoksi ja olin päättänyt, että ei tästä mitään suurempaa ressiä oteta, että me mennään tulevaan syksyyn asti rennoin mielin ja fiiliksellä, tulee jos on tullakseen. Musta tuntuu, että en oo vielä niin suurta ressiä asiasta repinytkään, mutta kyllä se kaivelee, kun tietää, että jotain ongelmaa on. Eilen illalla sitten pillahdin ihan yht'äkkiä itkuun, josta ei meinannut loppua tulla, kun tätä raskausuutista pyörittelin mielessä. Onnellinen heidän puolestaan pitäis olla, mutta nyt vain tuntuu niin pahalle. Uskon, että pystyn jo kuukauden sisällä olemaan onnellinen heidän odotuksestaan. Eihän heidän onni ole mitenkään meiltä pois, tiedän.

 

Tänään koiran kanssa lenkillä ollessa jaksoin aina vain pyöritellä tätä meidän ongelmaa mielessä ja nyt olen ihan sata varma, että mulla on niiin surkee limakalvo, että vaikka ensi kierrossa saataisiin ovis aikaan niin sillä ei oo mitään mahiksia kiinnittyä... Blaaah! Yksi huoli lisää. Tämä juontaa siitä, että mun menkat on kuitenkin niin olemattomat. Toiset sanoo, että menkkojen niukkuus ei kerro limakalvon paksuudesta ja toiset taas sanoo, että johtuu just siitä. Jos muistan ja gynellä on aikaa, kysyn asiaan hänen mielipidettään.