Mistähän sitä tällä kertaa aloittaisi...

Eilen aamulla kun heräsin, enää ei ollut kipuja ollenkaan. Miten ihana olo! Jossain vaiheessa päivällä tuli pönttöön vielä yksi klöntti ja sen jälkeen vuoto on ollut jo hyvin niukkaa. Nyt elättelenkin toivoa, että kaikki raskausmateriaali on vuotanut pois. Ainakin mitä netistä olen lukenut, niin suurin osa, jotka ovat kaavintaan vielä tämän jälkeen joutuneet, ovat vuotaneet reilusti ja pitkän ajan. No onneksi tuokin selviää jo maanantaina. Mää niin toivon, etten joudu sinne kaavintaan...

Elämä on jatkunut. Jotenkin asian käsitteleminen on ollut helpompaa meille, kun sisälläni ei kasvanutkaan mitään. Suru olisi (ehkä) ollut suurempi, mikäli vauva olisi kuollut vaikka viikolla 10. Asiaa olen vatvonut päässäni joka suunnalta, mutta jotenkin järkeni sanoo aina, "ihan turha tuommoista on miettiä, kun ei voi tietää tai asiaan ei voinut vaikuttaa". Kaikista pahimmalta tuntuu mennä keskustelupalstalle ja sieltä klikata taas kerran "vauvakuumeiset" kohtaa eikä enää "odottajat" kohtaa. Pakkohan mun on siellä odottajien puolella käydä lukemassa mitäs sinne kuuluu, mutta joka kerta se tuntuu todella pahalta. Munhan pitäisi olla siellä juttelemassa ihanista vauva-asioista :(

Toisaalta, olen ehkä liiankin positiivisella kannalla uuden raskauden suhteen. Löysin yllättäen netistä palstan, jossa vastaajia oli usempi kymmenen. Siellä oli puhetta, miten he ovat raskautuneet keskenmenon/tyhjennyksen jälkeen. Siellä oli vaikka kuinka monta, jotka olivat raskautuneet heti tai muutamien menkkojen jälkeen. Nyt kovasti toivon, että meillekin se vauva tulee melko pian. Sitten taas tipun korkealta ja kovaa, kun yritys jatkuu, jatkuu ja jatkuu.. Onneksi on ne clomit, joiden avulla se ovis joko tulee tai ei. Aion kyllä tikutella ovistaja kuulostella kroppaani, siitähän sen tietää, onko edes mitään mahdollisuuksia.