...uutta kerrottavaa tällä rintamalla. Supistukset jatkuu edelleen päivittäin. Eilenkin supisteli 6h putkeen, mutta ne oli sellaisia olemattomia ja harmittomia *Huokaus*, joten ei tästä varmasti ihan heti lähdetä. Heti kun menin nukkumaan, niin supparitkin loppu eli taas kerran hyvin nukuttu yö takana. Eilen kokeiltiin vyöhyketerapiaakin, mutta en tiedä oliko siitä ainakaan vielä mitään vaikutusta. Naapurin nainen sen teki, mutta hän sanoi, ettei ollut kauheasti kerennyt valmistautua/suunnitella, joten ihan parhainta tehoa ei varmasti saatukkaan. Tiistaina kokeillaan uudestaan, kun hän on palannut työmatkalta. Kyllä hän näytti pari pistettä mitä voi itse hieroa, mutta ei suositellut mitään kovaa jynssäämistä, sillä oireet voi tulla myös viiveellä. Pakkohan mun oli niitä eilen muutamia hetkiä pyöritellä, ihan niinku kokeilun vuoksi ;) En tiedä sitten pitensikö tuo sessio suppareiden kestoa tuohon 6 tuntiin, mutta yöksi ne ainakin loppuivat.

Tänäänkin tuntui aamulla siltä, että olisin voinut koiran kanssa ottaa vaikka juoksulenkin kävelyn sijaan, sen verran hyvä olo on. Mikään oire tai vastaava ei viittaa synnytykseen. Ei sen puolen, raskaana olemiseen ja masuun en ole kyllästynyt, mutta kovin malttamattomana jo odotan uuden tulokkaan näkemistä ja arjen alottamista. Vaikka ajoittain kyllä iskee rimakauhu ja mietin, että mihin sitä oikeasti ollaan ryhdytty. Kauhean vastuun ottaa nyt harteille. Ja vauvan syntymästä lähtien on sitten joku, josta huolehtia aina ja ikuisesti. Ollaanko me oikeasti valmiita? Tätäkö me ollaan haluttu? Ollaanko me ymmärretty nauttia kahdestaan olosta ja siitä, että ollaan tähän asti saatu mennä ihan vapaasti ilman huolen häivää?  Ehkä nämäkin tuntemukset kuuluvat asiaan ja paluuta vanhaan ei enää ole ;)

Rv 39+4